Viime viikolla se iski muhun oikeestaan ekan kerran. Pettymys itseensä. Siinä, missä muutamat kaverit jonottivat itsellensä pääsykoekirjoja, juoksin itse luultavasti salilla juoksumatolla. Eräs kaveri kysyi multa ja Lauralta viime viikolla: ”Nohh, mikäs se teijän juttu sitten on? Onks tää bloggaaminen se teijän juttu?”.
Laura selitti pitkän litanian omista saavutuksistaan, ja mun vastaus: ”No mä teen näitä duunijuttuja. Kirjotan blogia ja oon COSilla.”
Mä en häpeä sitä, että mä en ole vielä hakenut minnekään opiskelemaan, enkä millään tavalla ole kateellinen ihmisille, jotka ovat jo päässeet opiskelemaan/hakevat nyt opiskelemaan. Ainut asia mitä tunnen, on tietynlainen pettymys itseeni: ”Miksen ole kuin muut?”.
Mä oon esimerkiksi tosi ylpeä Laurasta, joka saavuttaa elämässään paljon juttuja, saa asioita aikaiseksi ja tekee oikeesti hommia näiden asioiden eteen. Ihailen sitä, miten hän saa elämänsä vaikuttamaan niin helpolta, vaikka todellisuudessa tyypillä on tuhat ja yksi rautaa samaan aikaan tulessa.
Samaan aikaan mä myös mietin sitä, että Laura on mua kaksi vuotta vanhempi. Pitäisikö munkin jo aloittaa, jotta voin joskus saavuttaa samanlaisia asioita kuin Laura?
Kyllä mä mietin näitä opiskelujuttuja paljon. Olin aina haaveillut siitä, että pääsisin Jyväskylään opiskelemaan liikuntatieteitä. Tää unelma kuitenkin muuttui aika radikaalisti tuossa viime vuonna, kun tajusin, että ”ehkä se ei olekaan se mun juttu”. Tajusin, että en välttämättä halua tehdä liikuntaa työkseni, vaikka Jyväskylä toki mahdollistaisi muitakin asioita. Samaan aikaan mietin, että miksen menisi vaikka Vierumäelle – siitäkin oon kuullut paljon hyvää. Tän vuoden puolella aloin myös miettimään jotain yritystoimintaan liittyvää opiskelua, puheviestintää, journalismia sekä miettimään, että mitä jos haluaisinkin tehdä jotain, jossa pääsisin yhdistämään muutaman intohimoni: stailauksen, sommittelun ja urheilun?
Näitä ideoita on paljon, mutta mä en vain tiedä, että mitä haluan. Tiedän, että haluan opiskelemaan, mutta nää on vaikeita päätöksiä. En halua opiskella muutamaa vuotta jossain, ja tajuta sitten, että oon ihan väärällä alalla. Oon myös huomannut, että porukka tykkää välillä spekuloida sitä, että kuvittelevatko bloggaajat, että tulemme tekemään blogeja koko lopun ikämme. Mä voin vastata tähän kysymykseen ainakin omasta puolestani: En todellakaan kuvittele, että tulen tekemään vain tätä lopunikäni. Tottakai haluan tehdä tätä niin pitkään kuin vain mahdollista, mutta tän lisäksi mä haluan todellakin hankkia koulutuksen. En usko, että mä oon se tyyppi, joka vielä 40-vuotiaanakin sanoo: ”Joo mä on bloggaaja”. Haluan toki kehittyä bloggaamisessa ja panostaa tähän koko ajan enemmän ja enemmän, mutta haluan mä muutakin.
Opiskelu on mulle elämässä tosi tärkeä asia, vaikka välillä saattaa vaikuttaa, että en mieti näitä asioita ollenkaan. Kyllä nää jutut on koko ajan mun mielessä. Vihaan sitä paasaamista siitä, että ”kyllä sun pitäisi jotain opiskella”, koska kyllä mä sen tiiän. Ja sitä mä haluankin. Mutta en halua opiskella vain ”jotain”. Haluan löytää sen oman jutun.
Mä oon myös tosi onnellinen, että aloitin aikoinaan tän blogin, koska oon löytänyt itestäni tän avulla tosi paljon uusia puolia. Oon tykästynyt sommitteluun, valokuvaamiseen, kirjoittamiseen ja muutenkin asioiden ilmaisemiseen paljon enemmän. Oon kehittynyt sosiaalisesti ihan valtavasti ja kasvanut henkisesti myös paljon. Blogin avulla oon alkanut löytämään vähän sitä oikeaa suuntaa mun elämälle – suuntaa sille, että mitä ehkä kenties haluaisin opiskella.
Mulla ei ole mihinkään kiire, mutta heitetään nyt ihan summan mutikassa sellainen arvio, että enköhän mäkin muutaman vuoden sisällä ole jo opiskelemassa.
