Kun siirryin kuudennelle luokalle, aloitin meikkaamisen. Levitin meikkivoidetta niin paljon kasvoilleni, että voi olla varmaa ettei yksikään auringonsäde sen pakkelikerroksen läpi päässyt menemään. Jos naamaani olisi tökkässyt sormella, olisi siihen jäänyt reikä. Jos joku olisi näihin aikoihin sanonut, että vuonna 2018 tuuheat kulmakarvat ja meikitön meikki tulisivat olemaan kuumin trendi ikinä, olisin ihmetellyt: ei voisi olla.

Mikä sai kuudennella luokalla olevan tytön meikkaamaan sen verran? Ulkonäköpaineet. Piti olla kuin muut. Piti olla kaunis, koska muuten jäisi ulkopuolelle ja pojat eivät tykkäisi rumista tytöistä. Kaikki ”isot tytöt” meikkasivat. Ihailtiin vanhempia tyttöjä ja haluttiin sulautua massaan. Kannatti sulautua massaan: silloin ei tulisi kiusatuksi ja jäisi yksinäiseksi.

Siirryin yläasteelle ja sain kuulla olevani lihava. Olin sitä jo ennenkin kuullut, mutta näihin aikoihin omalla murrosiälläni oli todella vahva draivi päällä ja tuntui hirveältä saada kuulla olevansa ”läski”. Vedin koulussa hirveää roolia, mutta kotiin päästessäni tuijotin itseäni peilistä: läski tyttö, huono iho, vääränlaiset tissit, liian lyhyet jalat, väsyneet silmät ja outo nenä. En pitänyt siitä, mitä peilistä näin. Muut tytöt olivat laihoja ja poikien suosiossa. Itse olin pyöreä ja poikien mielestä ”läski”. Murrosikäiselle tytölle tällaiset asiat ovat todella rankkoja – sen jokainen varmasti tietää.

Murrosikä on jännä juttu: kehitys on aivan hallitsematonta ja armotonta. Takapuoli kasvaa, tissit kasvavat (tosin toinen tissi tuntuu aina kasvavan enemmän), karvoja rupeaa tunkeutumaan joka paikasta ja iho alkaa kukkimaan. Ainut hyvä asia taitaa olla kasvupyrähdys. Sitä odottaa venähtävänsä mallimittoihin, mutta toisaalta tuntuu siltä, että ainut asia mikä venyy ovat ne omat lempparihousut, kun niitä yrittää väkisin tunkea venähtäneen takapuolensa päälle. Samaan aikaan sitä vertailee itseään muihin, lukee muotilehtiä ja näkee mallimaisia vartaloita joka nurkassa. Tähän väliin sanon, että than god, mun aikanani somekulttuuri ei ollut niin suuressa roolissa. Verrattiin vain siihen, mitä ympärillä nähtiin.

Henkkamaukan kuvastoja selaillessa ei katsottu vaatteita, vaan mietittiin, että kenen mallin vartalon sitä mieluiten itsellensä ottaisi. Victoria’s Secretin mallit olivat myös iso juttu. Langanlaihat mallit isoine tisseineen ja vatsalihaksineen kävelivät catwalkilla ja me nuoret tytöt katsottiin heitä ihaillen. Samaan aikaan puristeltiin vatsamakkaroita ja katsottiin omia tissejä, jotka sojoittivat itään ja länteen. Aloitettiin lentoemäntädiettiä, sokerilakkoa ja koitettiin elää vain mehuilla.

Siis c’moon, me oltiin jotain 14-vuotiaita.

No mun tarinan te tiedättekin: sairastuin syömishäiriöön ensimmäisen yläastevuoteni jälkeen. Olin liian kauan katsonut ”lihavaa” itseäni peilistä ja päätin ryhdistäytyä. En ikinä unohda sitä, kun palasin takaisin kouluun ja sain kuulla yhdeltä pojalta (!!!!!), että näytän hyvältä. Wow. Ja kaikki mitä tein, oli se että aloin käymään lenkeillä. Nälkä kasvaa syödessä.

Koko mun nuoruus on pyörinyt todella paljon ulkonäön ympärillä. On treenattu ja syöty niin, että näytettäisiin hyvältä ja vertailtu itseään jatkuvasti muihin. Ja tätähän tää elämä vieläkin välillä on. Mutta sen voin sanoa, että murrosiän tuomat muutokset ovat vain väliaikaisia ja niistä pääsee yli suhteellisen nopeasti. Kaikki muutokset tasapainoittuvat ajan kanssa. Trust me: kyllä ne tissitkin tulevat olemaan joku päivä ihan samankokoiset keskenään.

Mä mietin tosi usein nykymaailmaa ja sitä, mihin ollaan tultu. Instagram, blogit ja kaikenmaailman Pinterestit. Hitto että nykyään on vaikeeta olla nuori.

Tuntuu, että tän sanominen ei ikinä auta, mutta sanon silti: somessa on paljon feikkiä. Tiedän hyvät kuvakulmani ja asennot, joissa kannattaa olla, jotta näyttää mahdollisimman pitkältä ja laihalta. Huonoina päivinä en ota itsestäni kuvia ja hyvät saliselfiet otetaan vain silloin, kun kropassa on hyvä olla. Tietäisittepä miten usein mulla on salilla sellainen olo, että ”ei jumalauta mikä ilmapallo mä oon”. Silloin ei kuvia oteta.

Luen Jodelia aina silloin tällöin ja mietin aina, miten hemmetin rankasti sielläkin välillä arvostellaan ihmisiä. Joku on liian sitä ja liian tätä. Mulle ihan sama, mitä jengi puhuu, mutta kun lähdetään ruotimaan toisen ulkonäöstä sellaisia piirteitä, joihin ei itse voi vaikuttaa, mua alkaa oikein ärsyttämään. Sitten valitetaan, kun käydään leikkauksissa ja pistoshoidoissa. Ja sitten käydään niissä hoidoissa ja siitäkin valitetaan. Enkä puhu vain mistään bloggaajiin kohdistuvista ulkonäköhaukuista, vaan tällaista esiintyy ihan kaikkialla: niin somessa kuin tosielämässäkin.

Ja itse voin sanoa, että kun lukee näitä negatiivisia juttuja, niin sitä alkaa kamalasti miettimään, että ”onko mussakin jotain vikaa?”. Ja nyt joku sanoo, että ”älä sitten lue”, mutta hei, ihminen on utelias otus. Tälleenhän ne ulkonäköpaineetkin muodostuvat: meitä kiinnostaa, mitä muut ajattelevat ja haluamme sopia muottiin.

Luen kaikenlaisia palstoja ja esimerkiksi eräällä palstalla olen huomannut, kuinka naiset miettivät, että onko heidän alapäänsä oikean mallinen. Tähänkö on tultu? Muutamia vuosia sitten pahin stressin aihe ihmisille oli selluliitti ja nyt mietitään jo, että miltä meidän sukupuolielimet näyttävät. Teen teidän kaikkien elämästä kertarysäyksellä hieman helpompaa: Ketään ei kiinnosta.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan: Nykymaailma osaa olla julma.

Muutamia viikkoja sitten Barcelonassa meikkasin ihan vähän ja lopuksi laitoin ripsiväriä. En muista, koska olisin viimeksi käyttänyt mustaa ripsiväriä. Laitoin sitä ripsiini ja ahdisti. Ei tuntunut yhtään hyvältä. Katsoin itseäni peilistä ja näytin jotenkin tosi tunkkaiselta. Tuntui kuin olisin vanhentunut juuri ainakin kuusi vuotta. Naamani tuntui raskaalta ja itsevarmuuteni katosi: liikaa meikkiä. Menin putsaamaan meikit pois ja sutaisin puhtaalle naamalle hieman poskipunaa ja täytin kulmakarvojani. Heti tuntui paljon paremmalta.

Jos joku olisi sanonut kuudennella luokalla olevalle Liisalle, että joku päivä sua ärsyttää käyttää rispiväriä, niin olisin ollut ihmeissäni: ei varmana.

Eikä tämä ole mikään: lopettakaa meikkaaminen -tyylinen postaus. Kyllä mäkin meikkaan edelleen ja haluan meikkaamisen avulla korostaa parhaita puoliani ja peittää niitä ”ei niin hyviä puolia”. Jos nyt kuitenkin ihan tosissani mietin asioita, niin mun kohdalla ne vaiheet, kun olen meikannut tosi paljon, ovat olleet juuri niitä vaiheita, kun olen ollut kaikista epävarmin itsestäni: piilottanut todellisen minäni kaiken sen meikin alle.

Mun henkiset ongelmat ja epävarmuudet ovat heijastuneet elämäni aikana siihen, miltä näytän ulospäin: miten meikkaan, miten pukeudun, miten kannan itseni.. Tietysti sitä on vaikeaa olla oma itsensä, kun omana itsenä on niin pirunn vaikea olla.

Pidin viime vuonna yhdessä vaiheessa pientä hiljaiseloa somesta. Koin sen tarpeelliseksi. En sano, että tuo somettomuus -jakso olisi kasvattanut minua millään tavalla, mutta se antoi minulle hieman aikaa. Keskityin ystäviini ja perheeseeni – sekä tietysti itseeni.

Se, mitä somettomuudesta opin, oli kuitenkin se, että me totutaan siihen, mitä me nähdään meidän ympärillämme. Luomme kauneusihanteet päähämme ja sitten saamme ulkonäköpaineita.

Oon aina välillä miettinyt, että missä vaiheessa sellaiset pitkät ja langanlaihat mallit lähtevät pois muodista. Vaikka kuinka nyt ylistetäänkin plusmalleja ja valintoja, joita isot muotitalot ovat malliensa suhteen tehneet, niin kuulen silti jatkuvasti ”hitsi se on niin kaunis ja laiha”.

Mä yhdessä vaiheessa halusin olla kuin tuollainen pitkäjalkainen malli. Treenasin, koska halusin pidemmät jalat. Jokainen varmasti ymmärtää, että vaikka kuinka paljon treenaisin, en saisi lisäpituutta. Okei ehkä kaksi senttiä olisi mahdollista saada, jos jaksaisin joogata ja parantaa ryhtiäni, mutta u get the point. Siinä vaiheessa kun olin lääkärin luona todella alipainoisena ja valitin liian isoista reisistäni (jotka omasta mielestäni hipoivat toisiaan ja olivat tosi lihavat), lääkäri kysyi minulta, että ”ootko sä Liisa ajatellut, että sulla on vain ton malliset reidet? Sä oot tällä hetkellä vaarallisen alipainoinen, jos sun reidet vois olla vielä tosta laihemmat, niin ne kyllä olis ollut sitä jo aikoja sitten”.

Tässä hetkessä lääkärin kommentti ärsytti, mutta jälkeenpäin oon miettinyt, että hän on ollut aivan oikeassa. Mä en vaan voisi saada reisistäni samanlaisia kuin catwalkin malleilla. ”Tight gap” ei välttämättä olisi mahdollista mun kohdalla. Ja tässä tilanteessa ymmärsin, mitä tarkoitetaan sanonnalla ”ole paras versio itsestäsi”.

Ulkonäköpaineita tulee ja menee. Aina on aihetta stressille. Mutta musta tärkeintä on muistaa kunnioittaa sitä, mitä on. Arvostaa omaa kehoaan ja oppia elämään sen kanssa. Pieni esimerkki: ennen vihasin kroppaani ja menin salille aina vain ”muokkaamaan” sitä. Nyt kun taas arvostan omaa kehoani, niin salillekin on kivempi mennä. Negatiivinen mieli tekee negatiivisen elämän.

Tiivistettynä: Maailma osaa olla ihan hemmetin julma, jos sille antaa sen mahdollisuuden. Ihanteellisintahan olisi, että osaisi suodattaa jokaisen kommentin ja ulkoapäin tulevan ärsykkeen kokonaan mielestään, mutta valitettavati se ei (ainakaan vielä) ole mahdollista. Meillä jokaisella on ulkonäköpaineita – ihan jokaisella. Se, mitä mä oon elämäni aikana pyrkinyt aina ajattelemaan on se, että ”elämä on tässä ja nyt”. Voin joko lähteä elämään elämääni, hankkimaan uusia kokemuksia tai sitten jäädä kotiin murehtimaan sitä, miltä näytän.

Kyllä mullakin on vielä niitä päiviä, kun katson itseäni peilistä ja huomaan ajattelevani vain sitä, miten rumalta mä näytän. Mutta seuraava päivä on aina parempi.

Haluaisin vain, että etenkin nuoret tytöt ymmärtäisivät, kuinka paljon tässä elämässä on muutakin kuin vain ulkonäkö. Mä oon koko nuoruuteni uskonut, että olisin onnellisempi laihana. Oon aina elänyt ajatuksessa, että ”sitten kun”. Sitten kun olen laiha, voin syödä korvapuustin. Sitten kun olen laiha, voin käydä kavereiden kanssa ulkona. Sitten kun olen laiha, aion oppia nauttimaan elämästä. Bullshit, sanon minä. Olen käynyt siellä vaarallisen alipainon puolella ja voin sanoa, että olin kaikkea muuta kuin onnellinen.

Me aina kuvitellaan, että olisimme onnellisia, jos näyttäisimme joltakin tietynlaiselta. Jos olisi hyvä iho, pitkät hiukset, pidempi ruho, laihemmat kädet tai kapeampi nenä. Mutta tässä me ollaan just sellasina kuin me ollaan. Voidaan joko valittaa joka päivä tai vaihtaa negatiiviset ajatukset positiivisiksi ja opetella rakastamaan omia kehojamme. Mennä salille, koska on kiva hikoilla, ei siksi että haluaisi olla laiha. Meikata siksi, että pääsee korostomaan omia hyviä puoliaan eikä siksi, että haluaisi piilottaa todelliset kasvonsa. Kaikki on mahdollista, kunhan vain uskaltaa olla tarpeeksi rohkea. Ihan ensiksi pitää kuitenkin uskaltaa olla täysin oma itsensä. Siitä se elämä vasta alkaa.

Kuvat: Jenni Rotonen | Pupulandia