Moikka hei. Mä en oikeen tiiä, mistä alottaisin. Tai siis, munhan blogi tää on ja saan tehdä tän kanssa mitä mä itse haluan. Mä koen kuitenkin, että ilmoitan tän asian nyt jotenkin tosi yllättäen. En oo maininnut asiasta teille mitään tai edes vihjaillut mistään mitään, joten koen tän vain olevan jotenkin tosi outoa.
Oikeastaan jo viime syksynä mua kysyttiin Nouwiin yhdeksi Suomen top-bloggaajaksi, mutta silloin en jaksanut oikein kiinnostua asiasta, koska mä itse voin silloin tosi huonosti niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tammikuussa mua kuitenkin pyydettiin Nouwiin uudestaan ja silloin mun oma terveyskin salli sen, että ”mulla oli taas lupa innostua uusista asioista”. Kaipasin bloggaamiseen jotain uutta ja koin tän vain tapahtuvan oikeaan aikaan, oikeassa paikassa. Irtisanoin itseni helmikuussa Suomen Blogimedialta ja nyt vihdoinkin olisi aika siirtyä uusien tuulien pariin.
Tästä lähtien blogini löytyy siis Nouwista. Tykkään mun uudesta ulkoasusta paljon enemmän ja se on oikeastaan yksi niistä ainoista asioista, mikä on nyt muuttunut. Uusi osoite, mutta sama vanha naama ja samat tylsät jutut. Toivottavasti jatkatte mun blogin seuraamista myös tuolla uudessa osoitteessa.
Löydätte mun uuden blogin täältä:
Just tätä mä rakastan kesässä: se osaa aina yllättää. Viime viikolla meillä ei ollut Claudian kanssa oikein mitään pläänejä ja ajateltiin vain, että olisi kiva hengata yhdessä tavalliseen tapaamme. Yhtäkiä saatiinkin Claudian töistä mukaan sushia ja mentiin laiturille syömään ruokaamme. Claudialla oli autossaan mukana viltti ja ilta oli mitä kaunein.
Helppo hymyillä, kun ollut niin kiva viikko!
Kävin töiden jälkeen vähän sovittelemassa vaatteita ja aina ollessani sovituskopissa meidän liikkeessä ajattelen vain, että ”täydellinen valo valokuvausta varten” :DDD
Meet my best friend, Claudia♥
Niin freesi olo iltauinnin jälkeen!
On se kaunis♥
Oon joka ilta pyöräillyt yksin rannalle ja käynyt tosiaan uimassa (montakohan kertaa oon jo hehkuttanut teille tätä mun meressä uimista? :D). Niin ihana olo aina uimisen jälkeen!
Rannalla syömässä sushia Claudian kanssa♥
Siis oli pakko laittaa tää kuva tähän, koska kattokaa tota uimapukua! Se oli mun äidillä (!!!), kun hän oli nuorempi ja nyt se on mulla. Niin cool!
Just nyt oon tosi onnellinen♥
Oi että, kuinka ikävä mulla on ollutkaan ulkona juoksemista. Oon tällä viikolla käynyt jokaisena aamuna lenkillä ennen töitä ja oon itse asiassa juossut tosi pitkiä lenkkejä. Eilenkin esimerkiksi heräsin puoli kuudelta, lähdin kuudelta juoksemaan, olin kotona kahdeksan maissa, laittauduin ja lähdin töihin. Jokainen päivä tällä viikolla on ollut aikalailla tällainen. Iltaisin töiden jälkeen oon sitten nähnyt kavereita ja käynyt jopa jokaisena iltana meressäkin uimassa.
Oletteko ikinä miettineet, miten paljon meidän omat ajatukset vaikuttaakaan siihen, miten me voidaan. Mä oon itse elänyt sen vaiheen, kun oon ajatellut kaiken olevan ”ihan paskaa” ja että ”mikään ei onnistu” ja voin sanoa, että ei varmana onnistukaan, jos ajattelen näin. Sen sijaan positiivisilla ajatuksilla on hurjasti vaikutusta meidän elämänlaatuuun.
Aina ei ole ollut näin. Oikeastaan viime viikolla mä aloin miettimään sitä, että mun on pakko tehdä muutoksia mun elämään, jos oikeasti haluan voida paremmin. En voi vain jatkaa samalla tavalla ja miettiä, että ”huomenna” tai ”sitten kun”.
Tällä viikolla oon käynyt kaksi kertaa salilla ja sen sijaan juossut ulkona. Oon tosiaan ollut joka päivä töissä ja ottanut hirveästi lisävuoroja. Oon levännyt iltaisin, käynyt uimassa, nähnyt kavereita, käynyt kävelyillä ja nauttinut niistä pienistä hetkistä, mitä elämä on mulle antanut.
Mulla on paha tapa verrata itseäni aikaisempiin suorituksiini. Miksen pystyisi juosta parin tunnin lenkkiä, kun juoksin sen viime viikollakin? Miksen treenaisi tänään kolme tuntia, koska viime viikollakin tein niin. Miksen siivoaisi mun asuntoa, kun se viime viikollakin tuli siivottua? Miksen pystyisi olemaan energinen, kun viime viikollakin olin.
Mutta yritän ymmärtää, että jokainen päivä on uusi. Unohdan huomisen, en mieti tulevaa ja elän juuri tässä hetkessä. Näin se menee.
Näitä ”kumman valitset” -haasteita on musta hauska tehdä, joten ajattelin vaihteeksi toteuttaa tällaisen. Se vaihtoehto kumpi on musta mieluisampi, on tummenettu. Kertokaa ihmeessä kommenttiboksiin, jos ootte jostakin jutusta ehdottomasti eri mieltä! 😀
Punaviini vai valkoviini?
Bikinit vai uimapuku?
Aamulenkki vai iltalenkki?
Perjantai vai lauantai?
Istuskelen tässä just äidin luona keittiössä suihkun raikkaana, pyyhe päässäni ja kirjoitan tätä tekstiä teille. Mulla on jotenkin tosi rauhallinen fiilis. Tulin hetki sitten merestä uimasta ja sitä ennen olin salilla tekemässä tosi kivan treenin. Oon kauheesti miettinyt tällä viikolla elämää ja onnellisuutta. Miten tästä elämästä voisi oppia nauttimaan kunnolla, kun välillä tuntuu, että elämä on yhtä suorittamista?
Mun on jotenkin välillä tosi vaikea pitää elämääni tasapainossa. Katson kalenteriani, joka näyttää todella kiireiseltä ja alan jo mielessäni miettimään, että kuinka helvetin raskas rupeama edessäni onkaan. On tietyllä tapaa tärkeää pitää kaikki langat käsissä ja olla tietoinen siitä, että edessä on paljon tekemistä, mutta samaan aikaan olisi vain niin paljon parempi jos pystyisi elämään ajattelematta kaikkea sitä, mitä ”pitäisi” tehdä. Olla murehtimatta kokonaisuudesta ja nauttia elämästä päivä kerrallaan.
Mä haluan ajatella meidän elämää tavallaan huojuvana tornina. Torni rakentuu palasista ja nuo palaset kuvaavat meidän elämän eri osa-alueita. Jotta torni pysyisi mahdollisimman pitkään kasassa, on jokaisen palasen pysyttävä paikallaan. Jonkin aikaa ehkä jaksamme ilman muutamaa palasta, mutta jossain vaiheessa rakenteet pettävät ja torni kuitenkin romahtaa.
Mä itse oon ihan sairaan ilonen siitä, että nyt on tullut tällaset kelit. Oon täynnä intoa ja iloa ja huomaan taas hymyileväni vähän leveämmin. Kun katson kalenteriani seuraavan kahden viikon ajalta, niin normaalisti olisin tosi järkyttynyt. Kamalasti kaikkea, miten pystyn tähän? Mutta just nyt en osaa surra. Mä tiedän, että mä selviän, koska kaikkien näiden velvollisuuksien lisäksi mulle jää aikaa treenata, nauttia auringosta, nähdä ystäviäni ja tehdä muita kivoja juttuja.
Kesä on niin ihanaa aikaa. Elikkä mun vinkki teille: Muistakaa tehdä asioita, joista oikeasti tykkäätte, vaikka elämässä olisikin paljon niitä ”ei niin kivalta tuntuvia asioita”. Kun niiden ei-kivojen asioiden sekaan ujutatte kivoja juttuja, niin huomaatte pysyvänne paljon iloisempina. Oli kyse sitten kivasta treenistä, kävelystä luonnossa, uimisesta meressä, ystävien kanssa vietetystä ajasta tai perheen kanssa olemisesta, niin muistakaa ottaa näillekin aikaa.
Yhdessä vaiheessa käytin pelkästään Alima Puren mineraalimeikkipuuteria, mutta nyt oon alkanut vähän vaihtelemaan meikkipohjaa: välillä käytän mineraalipuuteria, välillä sävyttävää seerumia ja välillä CC-voidetta. Tuun kertomaan tosiaan mun suosikkimeikkituotteista toisessa postauksessa, joten palaamme vielä näihin. Meikkipohjan päälle laitan aina samat vakkarit: Alima Puren aurinkopuuterin, poskipunaa ja highlighterin. Lisäksi uutena tulokkaana mun meikkipussissa on Alima Puren luomivärit, jotka ovat nekin todella laadukkaita.
Se mistä mä tykkään Alima Puren tuotteissa on se, että en aina edes muista niiden olevan luonnonkosmetiikkaa. Myönnän, että mun on ollut vähän vaikeaa siirtyä meikkeihin luonnonkosmetiikassa, koska luonnonkosmetiikka ei ole tuntunut tarjoavan samanlaista monipuolisuutta ja laatua kuin ”normimeikit”.
Viimeiset viikot ovat olleet omassa elämässäni hieman erilaisia. Oon saanut kokea niin ylämäkiä kuin jyrkkiä alamäkiäkin ja mun fiilikset tästä elämästä ovat vaihdelleet todella paljon. Mun mielestä pelottavinta tässä on se, miten nopeasti kaikki on muuttunut. Tai siis, kaikki on muuttunut todella nopeasti, todella lyhyessä ajassa..
Toiveikkuuteni heräsikin viime joulukuussa, kun lääke pääsi loppumaan ja ajattelin kokeilla olla ilman. Näin on käynyt ennenkin ja jokaisella kerralla olen saanut todeta, että oli huono idea olla ilman lääkettä. Viime jouluna asiat olivat hieman eritavalla. Olin juuri muuttanut unelmieni asuntoon, tapailin kivaa kundia ja mulla oli muutenkin tosi hyvä fiilis elämästä. Ajattelin, että voisin hyvin olla ilman lääkettä.
Helmikuun puolessa välissä sain vielä yhdeltä lääkäriltä luvan olla ilman tätä mun lääkettä – voisin kokeilla olla ilman, mutta tietäisin, että tilanteen vaatiessa sitä kuitenkin olisi saatavilla reseptillä. Ja uskokaa tai älkää, koko helmikuun – ja melkein koko maaliskuun – ajan uskoin tosiaan siihen, että mä olisin päässyt tästä lääkkeestä eroon. Mä tiedän sen itsekin ja siksi en pelkää sanoa tätä ääneen, mutta mä oikein hehkuin nää pari kuukautta. Olin niin itsevarma ja onnellinen, etten muista koska olisin viimeksi ollut. Mä oikeasti nautin elämästä.
Ranskassa huomasin olevani koko aja todella huonolla tuulella. Niin huonolla tuulella, että mua oikeasti itseänikin jopa ahdisti oma huonotuulisuuteni. Kävi myös sääliksi isääni, joka joutui uhriksi – raukka sai kestää mun negatiivisuutta jokaisena päivänä. Purin häneen pahaa oloani.
Ennen kuin jatkan tätä tarinaa, niin teen pienen tiivistyksen: On hyvinkin mahdollista, että käyttäessäni Seronilia masennukseeni on se tavallaan tietämättäni vaikuttanut myös paniikkikohtauksiin. Koska en mä oo todellakaan tässä kuluneiden vuosien aikana tiennyt, että mulla olisi paniikkihäiriö. Tämä selittäisi myös sen, miksi tammikuussa sain sen kamalan paniikkikohtauksen – olinhan juuri joulukuussa lopettanut lääkkeen käytön. Alkuvuosi meni hyvin, mutta jossain vaiheessa lääkkeen puuttumattomuuden kyllä huomaa. Ranskassa alkoholi on saattanut laukaista mulle paniikkihäiriön ja tästä alkoikin sitten kamala alamäki – alamäki, jossa tajusin, että mun pitää taas aloittaa Seronilin syöminen.
Kun aloittaa Seronilin käytön, niin ensimmäisillä viikoilla mieliala saattaa olla tosi maassa ja fiilikset superhuonot. Koska tiedän tän ”masiskauden” olevan vain väliaikaista, niin en jaksa huolestua. Tiedän, että muutaman viikon päästä voin taas tosi hyvin. Tässä sivussa söin vielä vähän aikaa sitä ihme unilääkettä, jonka lääkäri mulle määräsi ja voin sanoa, että tuo lääke väsytti niin paljon. Lopetin tuon unilääkkeen käytön myös viikko sitten ja huomaan energiatasoissani heti selkeän eron.
Muutama päivä sitten keittiössäni syntyi täydellinen banaanilettu. Niin täydellinen, että olen himoinnut samaa nyt pari päivää putkeen. Se syntyi ihan vahingossa. Tai no ei vahingossa, kyllä mulla koko ajan oli päässäni ajatus banaaniletusta, mutta banaanilettujen teko on aina vähän pelottavaa, nimittäin koskaan ei voi tietää, että ovatko aineet hyvässä balanssissa keskenään.
Ps. Noi 
Kun siirryin kuudennelle luokalle, aloitin meikkaamisen. Levitin meikkivoidetta niin paljon kasvoilleni, että voi olla varmaa ettei yksikään auringonsäde sen pakkelikerroksen läpi päässyt menemään. Jos naamaani olisi tökkässyt sormella, olisi siihen jäänyt reikä. Jos joku olisi näihin aikoihin sanonut, että vuonna 2018 tuuheat kulmakarvat ja meikitön meikki tulisivat olemaan kuumin trendi ikinä, olisin ihmetellyt: ei voisi olla.
Siirryin yläasteelle ja sain kuulla olevani lihava. Olin sitä jo ennenkin kuullut, mutta näihin aikoihin omalla murrosiälläni oli todella vahva draivi päällä ja tuntui hirveältä saada kuulla olevansa ”läski”. Vedin koulussa hirveää roolia, mutta kotiin päästessäni tuijotin itseäni peilistä: läski tyttö, huono iho, vääränlaiset tissit, liian lyhyet jalat, väsyneet silmät ja outo nenä. En pitänyt siitä, mitä peilistä näin. Muut tytöt olivat laihoja ja poikien suosiossa. Itse olin pyöreä ja poikien mielestä ”läski”. Murrosikäiselle tytölle tällaiset asiat ovat todella rankkoja – sen jokainen varmasti tietää.
Henkkamaukan kuvastoja selaillessa ei katsottu vaatteita, vaan mietittiin, että kenen mallin vartalon sitä mieluiten itsellensä ottaisi. Victoria’s Secretin mallit olivat myös iso juttu. Langanlaihat mallit isoine tisseineen ja vatsalihaksineen kävelivät catwalkilla ja me nuoret tytöt katsottiin heitä ihaillen. Samaan aikaan puristeltiin vatsamakkaroita ja katsottiin omia tissejä, jotka sojoittivat itään ja länteen. Aloitettiin lentoemäntädiettiä, sokerilakkoa ja koitettiin elää vain mehuilla.
Koko mun nuoruus on pyörinyt todella paljon ulkonäön ympärillä. On treenattu ja syöty niin, että näytettäisiin hyvältä ja vertailtu itseään jatkuvasti muihin. Ja tätähän tää elämä vieläkin välillä on. Mutta sen voin sanoa, että murrosiän tuomat muutokset ovat vain väliaikaisia ja niistä pääsee yli suhteellisen nopeasti. Kaikki muutokset tasapainoittuvat ajan kanssa. Trust me: kyllä ne tissitkin tulevat olemaan joku päivä ihan samankokoiset keskenään.
Luen Jodelia aina silloin tällöin ja mietin aina, miten hemmetin rankasti sielläkin välillä arvostellaan ihmisiä. Joku on liian sitä ja liian tätä. Mulle ihan sama, mitä jengi puhuu, mutta kun lähdetään ruotimaan toisen ulkonäöstä sellaisia piirteitä, joihin ei itse voi vaikuttaa, mua alkaa oikein ärsyttämään. Sitten valitetaan, kun käydään leikkauksissa ja pistoshoidoissa. Ja sitten käydään niissä hoidoissa ja siitäkin valitetaan. Enkä puhu vain mistään bloggaajiin kohdistuvista ulkonäköhaukuista, vaan tällaista esiintyy ihan kaikkialla: niin somessa kuin tosielämässäkin.
Muutamia viikkoja sitten Barcelonassa meikkasin ihan vähän ja lopuksi laitoin ripsiväriä. En muista, koska olisin viimeksi käyttänyt mustaa ripsiväriä. Laitoin sitä ripsiini ja ahdisti. Ei tuntunut yhtään hyvältä. Katsoin itseäni peilistä ja näytin jotenkin tosi tunkkaiselta. Tuntui kuin olisin vanhentunut juuri ainakin kuusi vuotta. Naamani tuntui raskaalta ja itsevarmuuteni katosi: liikaa meikkiä. Menin putsaamaan meikit pois ja sutaisin puhtaalle naamalle hieman poskipunaa ja täytin kulmakarvojani. Heti tuntui paljon paremmalta.
Pidin viime vuonna yhdessä vaiheessa pientä hiljaiseloa somesta. Koin sen tarpeelliseksi. En sano, että tuo somettomuus -jakso olisi kasvattanut minua millään tavalla, mutta se antoi minulle hieman aikaa. Keskityin ystäviini ja perheeseeni – sekä tietysti itseeni.
Tässä hetkessä lääkärin kommentti ärsytti, mutta jälkeenpäin oon miettinyt, että hän on ollut aivan oikeassa. Mä en vaan voisi saada reisistäni samanlaisia kuin catwalkin malleilla. ”Tight gap” ei välttämättä olisi mahdollista mun kohdalla. Ja tässä tilanteessa ymmärsin, mitä tarkoitetaan sanonnalla ”ole paras versio itsestäsi”.
Tiivistettynä: Maailma osaa olla ihan hemmetin julma, jos sille antaa sen mahdollisuuden. Ihanteellisintahan olisi, että osaisi suodattaa jokaisen kommentin ja ulkoapäin tulevan ärsykkeen kokonaan mielestään, mutta valitettavati se ei (ainakaan vielä) ole mahdollista. Meillä jokaisella on ulkonäköpaineita – ihan jokaisella. Se, mitä mä oon elämäni aikana pyrkinyt aina ajattelemaan on se, että ”elämä on tässä ja nyt”. Voin joko lähteä elämään elämääni, hankkimaan uusia kokemuksia tai sitten jäädä kotiin murehtimaan sitä, miltä näytän.
Moikka!
1. Foodinin raakasuklaakuorrutteiset mulperinmarjat
5. Poskipunan käyttö. Poskipunan käyttö menee mulla aina vähän kausittain, välillä tykkään, välillä en, mutta just nyt innostaa.
8. Värit! En muuten muista, koska olisi ollut mustaa päällä!
11. Mun työt. Ai että, mä kyllä rakastan sitä mitä saan tehdä.
15. Ulkoileminen. Vähän tylsää, että nyt on Suomessakin ollut vaihteeksi vähän huonompia kelejä, mutta ulkoileminen tekee vain niin hyvää sekä keholle että mielelle.
Istun lentokoneessa. Mieleni tuntuu raskaalta, vaikka takana on aivan ihana reissu ja minun pitäisi olla todella levännyt. Vielä tunti ja päästään laskeutumaan. Kotona pitäisi maksaa laskuja, siivota, paketoida pari Zadaa-pakettia ja korjata puhtaat pyykit pyykkinarulta. Matkalaukkukin pitäisi tyhjentää ja pesukone laittaa taas pyörimään. Sitten olisi sähköposteja, pari pakettia postista haettavana, kuvien editoimista ja yhdet kengätkin pitäisi putsata. Jäätävä stressi.
Saavun kotiin ja isken matkalaukun maahan. Ensimmäisenä tyhjennän jääkaappiin pienen ruokakassin, kiitos lentokentän Alepan, ja samalla mietin, että miksi mun kämpässä haisee niin oudolta. Sellainen ”olin viikon poissa ja tuntuu kuin joku olisi sillä välin ehtinyt piilottamaan kämppääni roskapussin” -tyyppinen haju. Tuntematon haju. Sellainen, jonka haluaa mahdollisimman pian pois kämpästään. Samalla, kun tyhjennän kauppakassia, nappaan siivousaineen kaapista ja suihkutan sitä keittiönpöydän jokaiselle tasolle. Haju pois ja pöydät kiiltäviksi.
Kauppakassi on tyhjennetty ja keittiö siistitty. Kello on jo yksitoista illalla. Kippaan matkalaukun lattialle ja aloitan perusteellisen tyhjentämisen. Ensin pyykit pesuun ja pesukone tietty päälle. Sitten kesävaatteet sivuun, koska ne lähtevät takaisin häkkivarastoon. Niitä en vielä vähään aikaan tarvitse.
Siinä puoli yhdeltä yöllä mussuttaessani puuroani, mietin vain, että mikä hemmetti mua vaivaa. Joku voisi ihailla tätä aikaansaamista, mutta itseäni vain ahdistaa. Miksi aina pitää olla niin tehokas ja saada niin hemmetisti aikaiseksi? Eikä se ole vain se, että ”pakko tehdä”, vaan todellisuudessa alkaa ahdistamaan, jos en tee. Tulee fiilis, että ”nyt nää hommat on ainakin tehtävä, kun ne mun mielessäni ovat”. Kun se tulee mieleen, se pitää myös tehdä. Poissa mielestä, poissa näkyvistä. Näinhän se menee.
Välillä oon yrittänyt. Tullut kotiin sillä asenteella, että ”nyt vain romahdan sohvalle, enkä tee mitään, vaikka aamulla tulikin kiireessä sotkettua koko kämppä ihan kunnolla”. Sitten saavun kotiin ja kaivan imurin kaapista. Basic.