Oon aina kokenut olevani todella sosiaalinen ihminen. Oon aina tykännyt tutustua uusiin ihmisiin, kaipaan tasaisin väliajoin ystävieni seuraa, ekoilla treffeillä ei ikinä ole sitä ongelmaa, että olisi hiljaista, koska se on varmaa, että minä puhun ja kertoohan sekin jotakin, että olen hakeutunut asiakaspalvelutyöhön – rakastan ihmisten auttamista ja tykkään siitä, että saan kommunikoida erilaisten tyyppien kanssa.
Vaikka todella sosiaalinen olenkin, niin olen myös tosi hyvin omissa oloissani viihtyvä tyyppi. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja oon aika tiukasti kiinni omissa rutiineissani ja elän elämääni mieluusti niin, että musta itsestäni tuntuu hyvältä. Rutiinit tuovat turvaa.
Jo teininä huomasin skippaavani paljon tapaamisia ystävieni kanssa. Milloin syy oli se, että en jaksanut mennä ja milloin en vain jaksanut esimerkiksi kulkea julkisilla. Esimerkiksi juuri tää, että jos joudun nähdä vähän vaivaa (=vaikeat bussimatkat) sen eteen, että näkisin ystäviäni, niin yleensä mukavuudenhaluinen Liisa tulee esiin ja silloin hän yleensä jättää menemättä. Tätä kun tapahtuu tarpeeksi usein, vetäytyy aika nopeasti tietyllä tapaa pois porukoista. Tietysti teiniaikoina mun omat henkiset ongelmat olivat niin pahoja, että silloin olin vieläkin tiukemmin kiinni omisa rutiineissani.
Henkiset ongelmat.. Ne on varmaan yksi suuri syy sille, miksi mä koen olevani niin yksinäinen. Mutta tietyllä tapaahan mä olen itse saanut kaiken tämän aikaan. Nautin suunnattomasti niistä hetkistä, kun nään ystäviäni ja joka kerta mietinkin, että ”miksen tee tätä useammin”. Tietyllä tapaa en kuitenkaan pysty välttämättä olemaan aina ihan läsnä juuri siinä hetkessä, kun nään ystäviäni, koska välillä päällimmäisenä mielessä saattaa hyvinkin olla se oma ahdistus. Ja sanokaa mun sanoneen, mutta toisen kanssa kommunikointi.. se on asia, joka vaatii ehkä eniten keskittymistä tässä pirun isossa maailmassa. Koska sä voit joko kuunnella toista tai sitten kuunnella.
Mä en tavallaan koe olevani yksinäinen, mutta koen olevani vähän erilainen. Vetäydyn helposti omiin oloihini ja ehkä omien vaikeuksieni vuoksi vähän kuin peitän sen todellisen Liisan niiden omien henkisten paineideni alle. Ja hei, tilanne on aikoinaan ollut paljon pahempikin: ennen saatoin huomata olleeni kokonaisen kuukauden aivan yksin, vaikka tilaisuuksia ystävien tapaamiselle olisi kyllä ollut.
Mun yksi ”tavoite” olisikin nyt kesällä tehdä enemmän asioita, koska joka vuosi lupaan itselleni kaikenlaista, mutta sitten kesä meneekin yhdessä hujauksessa ohi ja tajuan, että en ole saanut mitään aikaiseksi. Tänä kesänä haluan yrittää olla se sosiaalinen tyyppi, joka mä todellisuudessa olen.
Kuvat: Jenni Rotonen